Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista, kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.
Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut suojiinsa.
»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu, siellä kuningatar on valtiatar!»
Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat kahdenkesken.
Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta ystäväänsä ja sanoi:
»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat kuningasta tälle matkalle.]
Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava. Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä madame Elisabeth lopulta suostui.
Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.
Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.