Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut taemmaksi.
Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin saapua seuraavassa tuokiossa.
Sellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit vuosisadoilta.
Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne, jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.
Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin, valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni vaiko loittoni.
Päivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.
Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus, mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin, jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se oli mahdollista.
Hän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin päin.
Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy ratsujoukon laukasta.
Pysähdyttiin odottamaan.