— Missäs hän on?
— Hän on kotonamme… saunassa…
— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää kotiinsa.
— Mitä ai'ot tehdä, onnetoin?
— Odotahan tässä vähän aikaa, Rosa, minä tulen paikalla takasi!
— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon Konrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia, liikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä ylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna kasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.
— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme voi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme tietämättömiä polkuja myöten… kau'as maantieltä ja kylien tienoilta pa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun elämäsi edestä!… Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä niitulle aidan yli.
— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän maissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja pelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän joutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että levähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen terä oli tahrattu.
— Kenen verta se on? kysyi hän.
— Hänen!.. vastasi Konrad.