— Pa'etkaamme! parkasi Rosa. Ja alkoi taas rientää tietä myöten.
Sitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä ja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa metsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua levähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei olevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään sangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain äänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten kylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä ja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata eteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan alkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän levähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja sammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad jäi valveille vartioimaan häntä.
Wähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki val'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet tähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja liikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten käsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta luodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat monet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat sekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet kosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet puhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä, totutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla huutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet ennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.
Samoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta, hämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin keräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän pel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka viimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta, joka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset tuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää; Konrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja virkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat, ja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut. Wihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut Neufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad olevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.
— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä olen, joka nostatan sinua…
— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan ympäri.
— Kussa olemma me? kysäsi Rosa. Minua viluttaa…
— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja meillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme olla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä jonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.
— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös meidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos meitä takaa ajettaisiin…
— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku nyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani, mutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.