Tosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja vaipui Arembergin vuoren seuduilla.
— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa; kiiruhtakaamme, Konrad!
Näitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti kuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.
Sill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni. Idästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta ja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet laksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he melkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta. Äkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin varustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran haukunta.
— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän on varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla vuoristossa.
Konrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas jahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa heti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan; Konrad vapisi.
— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö minkälaista metsänotusta hän tavoittaa?
— Mitäs se meihin tulee?
— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan takaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän, laskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät tienneet minua muutoin kiini saavansa.
— Miten sinä sitä luulla taidat?…