— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he pitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton olisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä tunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.
Merkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi voitu luulla hänen olevan loitompana entistä.
— Hän eksyy jäliltämme, virkki Rosa ilolla; ääni kuuluu loitompaa.
— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha jäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä ukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää; tuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.
— Pa'etkaamme, sanoi Rosa hätäytyneenä; pa'etkaamme luolaan!
— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene toisella puolella järveä, niin olemme hukassa.
Näitä sanoessaan kaappasi hän häntä kädestä ja veti kanssansa.
— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin mene.
— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten ihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos menisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi paikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.
— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä joutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti jo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli sangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä, sillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna eräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren harjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän laskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.