— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta välkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.
Näitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn kuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä kirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle puolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin tuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja ole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.
Rosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin haukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului yhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso miten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle, Konrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo kaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!
Samassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille puolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman yli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta jonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.
— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,
Konrad, vaan seuraa minua!
Mutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan hirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt armaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä vaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin virstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä la'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella reunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän ylitse.
Konrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee portaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa myöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi hirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena keikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois ja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka eli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste senlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli käyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä johdatettuina vuori-syvyyden kohalle!…
Sillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät ilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt; ranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin haukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä käydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene Konrad, pakene, minä rukoilen sinua.
Konrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä; mutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi vetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan! hän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin jyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki olisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti hänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi hän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita ei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä. Konrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin puoleksi voitettu sankari.
Nytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori vavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin koko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.