— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!… Ja samassa kaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion alle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella pidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.
Tuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat hongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa alkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava heinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he ne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja ilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään heidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten päällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä, heidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita suuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi onneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat säilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella, joka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota. Pilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja silloin on kaikki hukassa… ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas, he ovat jo läsnä!
Ja tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat uupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna, riensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä jalkasin seurannut.
Kokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan puolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi Konrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden sadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa katsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät. Äkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs ilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka ehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä. Paikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli heidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti, että siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.
Ja, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen koira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla kauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.
Tämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan järvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen Wolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi uusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis Konrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka elämätänsä altiksi hänen edestä.
Konrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti kanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista lasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka silmänräpäyksellä lähemmäksi.
Äkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi hän.
Minä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä, ai Herran tähden, venhettä!
Tule tänne, virkki outo hypäten veneehen, joka oli rannassa kiini sidottuna.