— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta, vaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat, hänen sen käsittäneen.
Gessler viittasi, ja sotamiehet lähenivät poikaa.
— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään tehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!
— Saadaan nähdä, sanoi Gessler ja uudisti käskyänsä.
— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui ympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli jokahaaralta piiritetty.
— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter säikähtyneenä.
— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset metsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.
— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole yhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi Wilhelmi siristellen hampaitansa.
— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa loppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen sylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.
— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän armonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se, jonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua, tappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!