— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen sotamiesten sylissä.
— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät lähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani ja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin, talosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!
— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi pelastukseksi.
— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä väännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos ihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?
— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä, sanoi Gessler.
— Niin ilmoittakaat se siis minulle?
— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä muka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi pään päältä.
— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet kuin minä ja Jumala.
— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät sukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut tätä hattua.
— Ei se ole mahdollista, teidän armonne; se olisi ainoasti kiusata
Jumalaa.