— Niin on, niin on, huusi kansa.
Gessler kääntyi niiden sotamiesten puoleen, jotka olivat Wilhelmin kiini ottaneet, ikään kuin kysyäkseen heiltä.
— Ja, ja, sanoivat he, hänellä oli rauta joutsi ja rauta nuolia.
— No, mihin ne joutuivat? Me otimme ne häneltä pois kiiniottaissamme.
— Antakaa ne takasi hänelle, käski Gessler. Paikalla tuotiin ne esiin ja annettiin Wilhelmille.
— Antakaapas nyt tänne yksi omena, sanoi Gessler. Hänelle tuotiin niitä koko korillinen. Gessler valitsi yhden heistä. Ah, ei suinkaan tuota omenaa, sanoi Wilhelmi; ei suinkaan, tuskinhan minä näkisinkän sitä puolentoista sadan askeleen päästä; eihän teillä ole vähääkän laupeutta, noin pienoista valitessa.
Gessler laski sen takasi koriin ja otti toisen, kolmatta osaa isomman.
— No hyvä, Wilhelmi! minä tahdon kaikessa olla sinun kanssasi kuin rehellisen miehen tulee, mitäs tuosta sanot? Wilhelmi otti sen, katseli sitä ja antoi sen takasi myhäillen.
— No, se on siis päätetty; mitatkaamme nyt askeleet!
— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on, teidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän joutsella ampujain mitta on?