— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin mitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen jalan pituinen.
Wilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä kolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän takasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.
— Yksi ainoa nuoli, kiljasi Gessler.
— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole pieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy, jotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta tahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.
— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa nuoli, ymmärrätkös!
— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa; yhden ainoan, se on tietty!
Wilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois ja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin tiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö muka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta kulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin sopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.
— Noh! kiljasi Gessler suuttuneena.
— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä aikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!
Ja koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa
Jumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.