— Niin rukoile sitten!
Wilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä sidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän kielsi.
— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan häneltä silmiä?
– Hän tahtoo katsoa teitä, huusivat joutsimiehet vastimeksi.
— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä en tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän liikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman lapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua, poikani!
— Sitokaa sitten, sanoi poika.
— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen ympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä lapsi!
— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä minä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja jännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen ja sanoi:
— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan työtä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän tapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että nyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni anteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän ryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran Jumalan tähden, armoa…
— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä asiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!