— Tänään tulee kaunis ja tyyni päivä.
— Lähdetään sitten viivyttelemättä matkaan. Paikalla, teidän armonne.
— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet vetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi samassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää pintaa.
Mutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä ajolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin, sentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö täytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari viittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat merimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin rintaansa.
— Mikä se on, kippari? kysyi Gessler.
— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies. Moniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun merkin toisellensa maan päälle.
— Noh, onko se muutoin hyvä eli paha merkki?
— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit onneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.
— Sitä lukua on siis tuommonen tähden putoaminen paha merkki?
— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa, olevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.