— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin minä sanon!
— Ukko katseli ihmetellen hänen päällensä.
Mutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät airohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä sanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä äkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin hevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi Wilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä, vaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.
— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä, ja siksipä totteleeki sitä.
— Me olemme siis pelastetut! sanoi Gessler.
— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me olemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun totta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä, oikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä minuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä hoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi itätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi yksin valtias järvellä.
Tosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari oli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan ja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin voimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt Wilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain tarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla täytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta kohti.
Tosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli ennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä äimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen alas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla kädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti kääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi Wilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle, työntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli Wilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa hätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.
Niin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli ohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista; tämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä airoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle, veti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki pääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla Altdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja hevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.
Tuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi kuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa hopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja jälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin sillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan tulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti kostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun maanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän ratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän Ilmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.