Tämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen akkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli yhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki, ei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin turhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.
Tämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään hienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se kuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi sille: Anneli.
Neitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään kuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi Anneli.
Ja, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin, kusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, "mutta tiedätkös armaani, minä pelkään niin suuresti!"
Mitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa, ainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa… minäkään en näe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli tuulevan meitä?
Neitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales. Tämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun, jonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli nuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.
— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä tikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä vähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle kuoleman…
— Mutta mitäs on aiheessa?… sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih me olemme hukassa… katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä, joka näkyi akkunassa.
— Ei, Anneli, me emme ole hukassa; ne on hyviä ystäviä.
— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään kasvojansa.