Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset ja anarkistit.
Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä johtajaa Ranskassa.
Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja
Lotringin Kaarlo-herttua.
Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.
Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,
Lameth, Duport ja feuillantit.
Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin jälkijoukossa kuin etunenässä.
Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,
Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.
Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,
Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja
Collot-d'Herbois.
Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi hänelle etua ja mainetta.