Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin päin.
Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.
Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.
Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:
»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»
Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa, ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.
Samoin kävi Dillonin.
Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan ja pysähtyivät vasta Lillessä.
Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden ympärillä.
Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?
Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.