Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt sinne Narbonnen.
Naisten käsi on mukana kaikkialla näinä kauhun vuosina 91, 92 ja 93.
Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan kulunut.
Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.
Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta, jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.
Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.
»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut, »ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»
Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan. Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland vetosi julkisuuteen.
Hän perusti sanomalehden, Lämpömittarin, mutta huomasi varsin pian itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.
Servanin nimitys tuli hänen avukseen.