Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki ne katkaistunkin!
Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.
Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède, Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu girondelaispuolue, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.
Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.
Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn, joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.
Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään aristokraatteja.
Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja papistoa, vastaan.
Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen nujertaa kaiken vastarinnan.
Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren, aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.
Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI, ei majesteetti. Hänen nimensä oli toimeenpaneva valta.