Sihteeri sieppasi sen heti, levitti auki ja tapaili allekirjoitusta.
»Hyvät herrat», huomautti sihteeri, »selostusta ei ole allekirjoitettu!»
»Hänen on allekirjoitettava se!» kuului kaikilta tahoilta.
»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja kynä!»
Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä polvellaan.
Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli vasemmiston tuolirivin alla.
Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.
Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan Valmyssa.
Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista. He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat asetukset.
»No, kenraali», sanoi muuan heistä, »siellä oli piru irti!»