Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ tai
Naillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.
Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen ministerin veljenpoikaa.
Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän kiintymyksensä kuninkaaseen.
Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin Pariisissa.
Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden, olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he pyytäisivät eroansa.
Uusi ministeriö oli siis koolla.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.
Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi puhua rippi-isälleen.
Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.
Seuraavana päivänä ministerit palasivat edellisen päivän kysymykseen.