Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän asetukseen.
Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle kunnioittavasti, mutta lujasti.
Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä, joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:
»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen varmentaa nimikirjoituksellaan ja kaikki neljä viette sen kansalliskokoukseen.»
Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien korvissa.
»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa, »onko teillä muuta määrättävää?»
»Ei», vastasi kuningas.
Ja hän poistui.
Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.
Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa vehkeilijäkenraalia!