Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hän
poistuakseen.
»Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palata
Lucknerin armeijaan?»
»Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista ja
ikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»
»Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin,
mikä vaara minua uhkaa».
»Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä, joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä, isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä, mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»
»Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi.
»Päätökseni on horjumaton.»
»Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullen
lupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»
»Tein väärin luvatessani sen, herra, ja kadun nyt sitä lupausta.»
»Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä, kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne… Tunnonherkkyyttänne käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut Ranskan onnettomuudet.»
»Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö, että minua soimataan niistä?»