»Väitän, sir.»
»Jumala on silti todistajani, että haluan vain sen menestystä!»
»En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta, jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne, kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»
Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVI
ojensi hänelle.
Täysin rauhallisesti ja miltei uskomattoman majesteetillisena kuningas
sanoi:
»Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti, minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra Dumouriez!»
Kuningas nousi äkkiä ja meni ikkunakomeroon.
Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat myöskin viimeiset.
»Hyvästi, herra… eläkää onnellisena!» sanoi Ludvig XVI.
Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään,
vaan lähti.