Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli
vaikuttanut uhittelulta.
Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi
kuninkaan eteen.
»Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.
Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla. Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui krenatöörin käsivarteen ja sanoi:
»Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani keskuudessa?»
Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi, mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle siihen saakka vierasta.
»Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»
Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja
kiroustulvan.
Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta käden
ulottuville.
Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.