Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.
Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut.
»Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha on
palannut pääkaupunkiin?»
»Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyt
tyyni ja tyytyväinen».
»Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».
»Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen mielipide arvostelkoon sen tekoja.»
»Sanokaa: kansa kokonaisuudessaan, herra.»
»Valtuusto ei pelkää kansankaan arvostelua.»
»Kuinka on Pariisin laita tällä hetkellä?»
»Se on rauhallinen, sire.»