Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän, ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.
Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein suosionosoituksin.
Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.
Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,
saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de la
Rochefaucauldin luo.
Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima istunto.
Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä, mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies samalla rohkea.
Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.
Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut: »Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten avulla!»
Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon, vastaamaan haasteeseen.