Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi hyökkäilyjään.
»Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan seisomaan yksin meidän parissamme.»
Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissään
Maubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.
Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toisten
uhkaavasti muristessa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni, ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan. Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä, ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä, kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä rajalla.»
Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain umpimähkään siepata nuoli viinestään.
Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.
»Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin lomalupansa.»
Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti suosionosoitusten ukkosesta.
Muuan edustaja huusi paikaltaan: