»Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte, mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika. Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa, elämänsä!»
»Mutta tehän pidätte hänen hautajaispuhettaan!» huusi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».
»Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»
»Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minä
kannatan Vergniaudin ehdotusta».
»Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoi
Gensonné.
Äänestyksessä saivat Lafayetten ystävät kymmenen äänen enemmistön.
Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen voitto, ja minä olen hukassa!»
Kuten Pétion, niin Lafayettekin lähti kansalliskokouksesta kuninkaan luo.
Hänet otettiin vastaan leppeämmin, mutta ei yhtään suopeammin.