Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.
Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.
Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi siten täysin turvassa.
Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui miltei varmalta.
Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti katselmuksen.
Kuka oli pettänyt kuninkaan ja Lafayetten? Kuningatar!
Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?
Hänellä olikin tarkka käsi: hän oli menossa tuhoon Dantonin toimesta!
Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea toivoaan kuninkaan pelastamisesta.