Eräänä iltana kansalliskokouksesta lähti kaksi epätoivoista edustajaa. Vergniaudin toimettomuus kauhistutti heitä Ranskan takia. Nämä miehet olivat Grangeneuve ja Chabot.
Edellinen oli bordeauxilainen asianajaja, Vergniaudin ystävä ja kilpailija ja, kuten hänkin, Gironden edustaja; jälkimäinen oli entinen kapusiinimunkki, laatinut yksin tai muiden avulla Sanskulottien katkismuksen, joka vuodatti kuninkuuden ja uskonnon ylitse luostarikammiossa kertynyttä sappea.
Synkkänä ja mietteissään Grangeneuve asteli Chabotin rinnalla. Tämä silmäili toveriaan ja oli näkevillään hänen otsallaan ajatusten luoman varjon.
»Mitä ajattelet?» kysyi Chabot.
»Ajattelen», vastasi toinen, »että tämä hitaus heikentää isänmaata ja surmaa vallankumouksen».
»Ah, niinkö arvelet?» naurahti Chabot ominaisella katkeralla tavallaan.
»Ajattelen», pitkitti Grangeneuve, »että jos kansa suo kuninkuudelle aikaa, kansa on tuhon oma!»
Chabot nauroi kimakasti.
»Ajattelen», jatkoi Grangeneuve, »että vallankumouksilla on vain yksi otollinen hetki. Jotka lyövät sen laimin, eivät löydä sitä toistamiseen, vaan saavat tehdä siitä tilin Jumalalle ja jälkimaailmalle.»
»Ja sinä arvelet, että Jumala ja jälkimaailma vaativat meidät tilille laiskuudestamme ja toimettomuudestamme?»