»Pahoin pelkään.»
Lyhyen vaitiolon jälkeen Grangeneuve jatkoi:
»Kuulehan, Chabot, olen varma, että kansa on väsynyt viimeisestä tappiostaan. Se ei nouse enää ilman voimakasta kannustusta, ilman veristä kiihoketta. Se tarvitsee raivon tai kauhun kuohuntaa, mistä se ammentaa verestä tarmoa.»
»Kuinka sille järjestetään se raivon tai kauhun tilaisuus?» kysyi
Chabot.
»Sitä juuri mietinkin», vastasi Grangeneuve, »ja luulen jo
päässeenikin salaisuuden perille».
Chabot siirtyi lähemmäksi. Toverin äänensävy ilmaisi, että hän saisi
kuulla jotakin hirveää.
»Mutta», jatkoi Grangeneuve, »löydänkö miehen, joka olisi kyllin
päättäväinen sellaiseen tekoon?»
»Puhu!» virkkoi Chabot äänellä, jonka tiukkuus oli omiaan hälventämään hänen toverinsa epäilykset. »Minä olen valmis kaikkeen, tuhotakseni sen, mitä vihaan, ja minä vihaan kuninkaita ja pappeja!»
»No niin», sanoi Grangeneuve, muistellen menneisyyttä, »olen nähnyt kaikkien vallankumousten kehdossa puhdasta verta, Lukretiuksen ajoista Sidneyn päiviin asti. Valtiomiehille vallankumoukset ovat teorioita, mutta kansoille ne ovat kostoa. Jos siis tahdotaan työntää laumaa kostoon, on sille esitettävä uhri. Hovi epää meiltä sellaisen uhrin; tehkäämme se siis omasta keskuudestamme hyvän asiamme eduksi!»
»En ymmärrä», sanoi Chabot.