Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.
Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena
päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.
Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.
Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.
Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat
käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.
Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle taputettiin.
Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen. Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta. Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.
Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän oli suurten päivien mies.
Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa. Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta, jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan, tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen Taborinsa!
Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura salamoita pidätellen.
Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin. Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.