Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden raunioita.
Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen, jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.
»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,
»Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:
— Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan? Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia, jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se päämääränsä kohden?
— Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa, näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille, mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten, kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa? Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi, että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.
— Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään, vastavallankumoukseen.
— Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte. Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme. Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!
— Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side, jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.
— Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus. Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta, varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa näissä maanvaivoissa.