— Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko te alhaisten epäjumalien asettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan, joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet isänmaan turvallisuuden!»
Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.
Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja, pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on tapettava!»
Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut murhaajiin.
Näissä arveluissa oli jonkun verran tottakin.
Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun 14:ntenä.
Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.
Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt Versaillesissa.
Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.
Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt sitä pukunsa alla kolme päivää.