Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa ovet.
Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja kuiskasi:
»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata, Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»
Kuningas lähti.
Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:
»Campan, mitä kuningas sanoi teille?»
Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä kuningas oli kuiskannut.
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas… Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen, hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi, kuinka käy silloin poloisten lasteni?»
— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi nyyhkytyksiin.