Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.
»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»
Rouva Campan epäröi lähteä.
»No, mikä teidän on?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne panemaan ne yllenne.»
»Kiitos, rakas Campan», sanoi Marie-Antoinette.
»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin iloisena.
»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon pukemasta sitä ylleni.»
Sitten hän tarttui rouva Campanin käteen ja kuiskasi:
»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He vapauttavat minut!… Mene, Campan, mene!»