»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on tehtävä?»
»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni, edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te, Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät alati käden ulottuvilla…»
Heinäkuun 14 päivän juhla koitti.
Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton juhlimista.
Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.
Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona, kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.
Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen katsettaan.
Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!» kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»
Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.
Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen seurassaan isänmaan alttarille päin.