Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.
Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.
Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän kohteen.
Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.
»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.
»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon kärsimysteni loppuvan pian».
»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän majesteettinne taas jotakin ikävää?»
»En, päinvastoin, Campan.»
Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin kalpeammalta.
»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee meidät vapaina ja kahleettomina».