»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»
»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei, mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»
»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.
»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat Valenciennesissa… tuona päivänä Verdunissa… tuolloin Pariisissa!'»
»Ettekö pelkää…?»
Rouva Campan epäröi jatkaa.
»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa. »Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään uskalla, ei mitään voitakaan.»
»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?» kysyi Campan.
»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä aikana», vastasi kuningatar.
»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.