Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä, niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.
Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi, Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan varusväen upseerien kanssa.
Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen kaunistuksena ja tuoksuna.
Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.
Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten joukossa.
Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt näin heloittava kesäkuun aurinko.
Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.
Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa palmunlehvää.
Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha Käy päinsä! oli vihan ja kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa, joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.
Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?