Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de
Lisle vastasi:
»Minä teen sen!»
Ja hän poistui salista.
Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.
Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä, rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.
»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»
Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.
Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.
Rouget de Lisle aloitti:
Lapset synnyinmaan, marssikaamme, päivä koittanut on kunnian! Hirmuvaltojen vaaraks maamme hurmelippuin näätte liehuvan. Vainioilta huudot jo vainon tänne raikuu raivoisat. Meiltä tappaa tahtovat isät, äidit, puolison kainon. Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää! Eespäin, eespäin! Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.