Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.
Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:
Vaviskaa, te tyrannit, sillä koston päivä vihdoin valkenee. Ylvään aattehen pettäjillä kauhu on, kun kansa rankaisee. Silloin taistotanteret kastuu hurmehesta meidänkin, mutta aina hurjemmin teitä vastaan uusia astuu.
»Niin, niin!» huusivat kaikki.
Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja äidit kohottivat sylissään pienokaisia.
Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:
Kerran meidänkin joutuu hetki jatkaaksemme työtä vanhempain. Uljas olkohon silloin retki sankarien tietä noudattain. Kenkään meist' ei henkeä säästä puolest' armaan synnyinmaan, käsistämme milloinkaan emme vimman kostoa päästä.
Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen seasta kuului lasten kirkkaana kuorona: