Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.
Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön, joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:
Pyhä rakkaus synnyinmaamme, nouse, nostata kättä kostavaa! Vapaus, vapaus varjelkaamme, on sun alttaris armas isänmaa! Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan, vainolaiset nähköhöt vaan maamme juhlan ja maineemme koiton.
»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.
Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden ylistyshymninä kertosäe:
Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.
Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.
Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.
Ja se oli oikein!