Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.
»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen rakastaa kyllin isänmaataan.»
Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.
Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.
Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä, jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen rannoilta Rhônen laaksoon.
Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa, jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren ja Maratin kanssa.
Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen valtuuston sihteeriksi.
Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi
Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.
Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.
Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.