Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.

On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.

Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.

Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.

Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93, rakasti naisia.

Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.

Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.

Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän
Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»

Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.

Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista. He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei kannattanut puhuakaan.