Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän matka.
Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia, joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.
Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiin roistolaumaksi.
Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de
Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin Reinin lauluksi.
Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival
tuntuisi heistä lyhyemmältä.
Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.
Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen korostuskin kävi toisenlaiseksi.
Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu — se oli marseljeesi, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.
Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta, tuntematonta laulua.
Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.
Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?