Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka, jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin muotokuvasi.
Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi. Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella aarteitaan.
Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri, ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.
Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon, sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.
Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.
Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut: »Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellette vieroita sitä kristillisyydestä!» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika, vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista kastetta.
Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle lähetettyjen nankinihousujen taskuun.
Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut kuten Condorcetillekin.
Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:
»Edamus et bibamus, cras enim moriemur!» [Syökäämme Ja juokaamme, sillä huomenna kuolemme.]