Mutta Lucile ymmärsi.
»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin, mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua täyttämästä tehtävääsi.»
Tämän vakuutuksen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja arastelematta.
Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen salaisuuden.
»Entä sinä, Fréron», kysyi Camille, »onko sinullakin myrkkyä?»
»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni siitä.»
Vain Rebecqui odotti taistelun päättyvän menestyksellisesti.
»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut. Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei väisty!»
Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.
He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin asunnosta.